Module Border
 
© JvWS 2004
jvws@jvws.org
 
 

VAIHTOEHTOJEN PULLONKAULAT

Riitta Salmi 2003

 Usein kuulee sanottavan, että yksikään tutkija ei tee turhia eläinkokeita, eikä nauti eläinten kiusaamisesta. Vaihtoehtoja väitetään käytettävän, jos niitä vain on. Väitteet pitävät suureksi osaksi paikkansa, mutta asiaa kokonaisuudessaan ei pidä tällä tavoin yksinkertaistaa. Kyse on siitä, miten tärkeänä asiana eläinkokeista luopumista pidetään, ja miten paljon sen eteen ollaan valmiita näkemään vaivaa. Luonnollisesti tutkija ei näe omia kokeitaan turhina, mutta tarpeellisuus – niin kuin kauneuskin – on katsojan silmissä.

Tutkijoiden koulutus on avainasemassa, jotta vaihtoehtoisia tekniikoita ylipäänsä opittaisiin kehittämään ja käyttämään. Toistaiseksi koulutus nojautuu vahvasti eläinkokeiden perinteeseen. Biologian ja lääketieteen opiskelijat joutuivat vielä jonkin aikaa sitten Suomenkin yliopistoissa tekemään fysiologian ja farmakologian kursseilla paljon eläinkokeita, joita oli toistettu samanlaisina vuosikymmenien ajan. Samanaikaisesti vaihtoehtoisten opetusmenetelmien kehitys oli edennyt huikeaa vauhtia, mutta opetuksen uudistamiseen ei välitetty panostaa. Nyt tietokonesimulointeja ja muita eläinkokeettomia menetelmiä käytetään jo yleisesti opetuksessa.

Opetuseläinkokeet eivät kuitenkaan ole loppuneet. Esimerkiksi eläinfysiologian ja eläinlääketieteen opiskelijoiden on valmistuakseen käytävä koe-eläinkurssi, halusivat he sitä tai eivät. Kursseilla tosin on mahdollisuus kieltäytyä eläinkoetekniikoiden käytännön harjoittelusta, vaikka kurssi antaakin kelpoisuuden eläinkokeiden itsenäiseen tekemiseen. Koe-eläinten käytön välttämiseksi koe-eläinkurssi tai vähintään käytännön harjoittelu olisi irrotettava korkeakoulututkinnosta ja pidettävä itsenäisenä kurssina, jonka suorittavat vain eläinkokeiden tekemiseen suuntautuvat tutkijat.

Eläinkokeiden vähentämisen kannalta olennaisia ovat ne arvot, asenteet ja käytännön taidot, jotka koulutus antaa tulevalle tutkijalle evääksi. Ellei tutkijalle jo opiskeluaikana teroiteta sitä, että eläinkoe on se viimeinen keino, joka otetaan käyttöön kun mikään muu ei näytä toimivan, ei hän tätä asennetta helposti myöhemminkään omaksu. Vastaavasti opiskelijoille olisi tarjottava pakollisina kursseina monipuolista harjoitusta kudosviljelyssä ja muissa eläinkokeiden vaihtoehtoina käytettävissä tekniikoissa. Ellei tutkija ole selvillä vaihtoehtoisten menetelmien mahdollisuuksista, ei hän myöskään pysty soveltamaan niitä eläinkokeita korvaavasti. Valitettavasti opetuksen sisältö ja menetelmät ovat vasta hitaasti muuttumassa eläinkokeiden etiikan ja vaihtoehtojen osalta.

3R-tietotaito haussa

Miten paljon tutkijoilla on tietotaitoa vaihtoehtoisista menetelmistä? Asia riippuu hyvin pitkälle tutkijan omasta aktiivisuudesta ja tutkimuskohteen valinnasta. Toistaiseksi tutkijoiden tiedot vaihtoehdoista ovat hämmästyttävän puutteelliset, ja vain hyvin harvalla tutkijalla riittää kiinnostusta selvittää vaihtoehtojen käyttömahdollisuus perusteellisesti ennen tutkimustyöhön ryhtymistä.

 

Olisi kuitenkin väärin syyttää vain yksittäisiä tutkijoita. Tiedeyhteisö, tutkimuksen rahoittajat ja viranomaiset ovat yhtä lailla syypäitä siihen, ettei 3R:n periaatetta ole tosissaan edes yritetty soveltaa. Viime vuosina Suomeenkin on päinvastoin rakennettu uusia tutkimuslaitoksia ja koe-eläinkeskuksia, joilla on haluttu turvata koe-eläintutkimukselle hyvät resurssit. Asiantuntemusta vaihtoehtojen käytössä ei ole erityisesti pyritty lisäämään, 3R-asiantuntijoiden käyttöä ei edellytetä tutkimusprojektien suunnittelussa, eikä vaihtoehtojen kehittämistä rahoiteta kuin nimeksi.

Vaihtoehdon etsiminen eläinkokeelle on myöhäistä siinä vaiheessa, kun tutkimussuunnitelma on tehty ja tutkija on valmis hakemaan lupaa eläinkokeelle. Vaihtoehtojen käyttömahdollisuutta on pohdittava jo tutkimusprojektia ja -kohdetta suunniteltaessa. Kohteita on priorisoitava, paitsi lääketieteellisen tarpeellisuuden, myös sen mukaan, miten selvitään pienimmällä ja kivuttomimmalla koe-eläinten käytöllä.

Tärkeä osa vaihtoehtojen etsintää on tietokonehaku vaihtoehtojen käytöstä vastaavassa tutkimuksessa. Onnistunut haku edellyttäisi asiaan perehtyneen tietotekniikan ammattilaisen apua, sillä vaihtoehdot ovat liian hajanainen ryhmä, jotta niitä koskevat kuvaukset olisivat helposti löydettävissä tietokannoissa. Niinpä vaihtoehtojen haku julkaistun tiedon avulla jää poikkeuksetta pintapuoliseksi, mikäli sitä ylipäänsä tehdään. Tietokonehaut ovat tärkeitä myös vältettäessä tarpeettomasti toistamasta jo tehtyjä eläinkokeita.

Laki vaatii vaihtoehtoja - viranomaiset eivät

Tutkijalle tärkein asia on se tieteellinen ongelma, jonka parissa hän kamppailee. Innoitteena voi oman maineen, tieteellisen uteliaisuuden ja taloudellisen menestyksen lisäksi olla epäitsekkäitä toiveita lähimmäisten auttamisesta ja joskus myös vaihtoehtojen kehittämisestä eläinkokeille. Normaalitilanteessa tutkija kuitenkin tuijottaa kapeakatseisesti tutkittavaa ongelmaa, ja pyrkii sen selvittämiseen käyttämällä perinteisiä, itselleen tuttuja menetelmiä. Hän ei ole kiinnostunut uusien tutkimusmenetelmien kehittämisestä pelkästään sen takia, että ne korvaisivat eläinkokeita; uusien menetelmien on annettava jotain uutta myös tieteellisesti, ja niiden kehittely ei saisi olla pois varsinaiselta tutkimustyöltä.

Monoklonaalisten vasta-aineiden tuotanto eläinten vatsaontelossa (ascites-menetelmä) on erinomainen esimerkki eläinkokeesta, josta ei ole haluttu luopua mukavuus- ja kustannussyistä. Vasta-aineiden tuottaminen ei ole tutkimusta sinänsä vaan oheismenetelmä, jolla tuotetaan materiaalia tutkimuksen tarpeisiin. Näin ollen tutkijoita ei niinkään kiinnosta tuottomenetelmä, vaan se, että he saavat nopeasti ja edullisesti riittävän määrän laadukkaita vasta-aineita tutkimukseensa.

Ascites-menetelmälle on 70-luvulta alkaen kehitetty soluviljelyvaihtoehtoja, jotka jo 80-luvulla olivat selvästi eläinkokeita parempia. Eläinkoesäädökset vaativat korvaamaan eläinkokeen vaihtoehtoisella menetelmällä, mikäli se on saman tuloksen tai tarkoituksen saavuttamiseksi käytännössä mahdollista. Monoklonaalisten vasta-aineiden tuotannossa kyseistä lainsäädännön pykälää voitaisiin soveltaa harvinaisen selkeästi. Kuitenkin eläimille hyvin tuskallisen ascites-menetelmän käyttö jatkui Suomessakin vielä pitkälti 90-luvulle, mutta rangaistuksia ei jaeltu.

Kaiken kaikkiaan on olemassa hyvin harvoja eläinkokeita, joille löytyisi yksi yhteen -vaihtoehto eli korvaava menetelmä sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloinkin, kun korvaava vaihtoehto on olemassa, lainsäädäntö tai ainakin sen valvonta tuntuu kovin hampaattomalta - kuten nähtiin edellisessä esimerkissä. Laista ei tällöin voi odottaa paljon apua, jos korvaava menetelmä on korvaava vain välillisesti.  Suurin osa vaihtoehdoista on tällaisia: ne eivät anna tismalleen samaa tulosta kuin eläinkoe, vaikka riittäisivätkin poistamaan tarpeen tehdä eläinkoe.

 

Tekemättä jättämisen ja toisin tekemisen vaihtoehdot

On asioita, joita on vaikea selvittää muuten kuin eläinkokeilla - mutta kaikkien asioiden selvittäminen ei ole yhtä tärkeää. Onkin sanottu, että 3R:n lisäksi tutkimuksessa pitäisi soveltaa vielä kahta R:ää,  rejection ja redirection (of resources). Näillä tarkoitetaan periaatetta hylätä turhimmat eläinkokeet, vaikkei varsinaista vaihtoehtoa löytyisikään, ja suunnata tutkimusresurssit uudelleen niin, että keskitytään olennaisiin lääketieteellisiin ongelmiin. Tällä hetkellä näin ei juurikaan tehdä, vaan paljon voimavaroja käytetään esimerkiksi kalliiseen kehitysbiologiseen perustutkimukseen muuntogeenisillä eläimillä. Yhdeksi kansainväliseksi tavoitteeksi on otettu ihmisen kaikkien geenien mallintaminen siirtogeenisissä hiirissä - kyselemättä, voisiko tarkoitukseen uhratut varat käyttää järkevämmin.

Suomessa perustutkimuksessa käytetään suhteellisen suuri osa kaikista koe-eläimistä. Eläinsuojelun näkökulmasta voidaan esittää rohkea väite, että kaikki perustutkimuksessa tehtävät eläinkokeet ovat turhia. Näin on siksi, että mikään säädös ei pakota tekemään eläinkokeita, ja tutkijalla on käytössään laaja kirjo menetelmiä, joista hän voi valita tutkimukseensa sopivimmat. Tätä lähtökohtaa ei muuta se, että perustutkimuksen eläinkokeilla saadaan joskus selvitettyä tärkeitä lääketieteellisiä ongelmia. Yhtä lailla tärkeitä havaintoja - vaikkei välttämättä samoja kuin eläinkokeilla - voidaan tehdä muita menetelmiä käyttämällä.

Vaihtoehtoisen tutkimuksen suuri ongelma on resurssipula, joka ei koske ainoastaan rahoitusta. Puutetta on poikkitieteellisestä asiantuntemuksesta, jota tarvitaan esimerkiksi sovellettaessa ja edelleenkehitettäessä uusia teknisiä laitteita aivotutkimukseen, kemikaalien myrkyllisyyden arviointiin tai fysiologisten toimintojen mallintamiseen.

Eläinmalleista paras: ihmismalli

Ehkä suurin ongelma on kuitenkin ihmiskudoksen huono saatavuus tutkimukseen. Ihmisen kudoksien hyödyntämisellä voitaisiin korvata huomattavat määrät eläinkokeita ja saada samalla paljon luotettavampia, suoremmin ihmiseen sovellettavia tuloksia. Joidenkin solutyyppien osalta ihmiskudoksen saanti tutkimukseen on kuitenkin ollut tähän asti lähes mahdottomuus, sillä kudosten talteenottoa, säilytystä ja jakelua tutkijoille ei ole järjestetty.

Tampereen yliopisto ja yliopistosairaala ovat ensimmäisinä Suomessa ryhtyneet lisäämään ihmiskudoksen käyttöä perustamalla solupankin. Koko maan osalta Tampereen solupankki tuskin pystyy ongelmaa ratkomaan, joten järjestelmä ihmiskudoksien keräämiseksi ja hyödyntämiseksi olisi kehitettävä kaikkiin suuriin sairaaloihin.  Nykytilanteessa paitsioon jäänevät kaikki ne tutkimusryhmät ja -laitokset, jotka eivät toimi suoranaisesti sairaaloiden yhteydessä.

Ihmiskudoksen ohella alihyödynnettyä on vapaaehtoisten koehenkilöiden käyttö tutkimuksessa.

 Natsi-Saksan keskitysleireillä tehtyjen epäinhimillisten ihmiskokeiden tultua julki on ihmisten käyttöön tutkimuksessa suhtauduttu syystäkin varovaisesti. Tiedon lisääntyessä ja tekniikan kehittyessä ihmisiä voitaisiin kuitenkin käyttää tutkimuksessakin yhä turvallisemmin. Tällä hetkellä voitaisiin jo huoletta luopua siitä vaatimuksesta, että eläinkokeita on tehtävä aina ennen ihmiskokeisiin siirtymistä. Sen sijaan tiukat ehdot ja lupamenettely ihmiskokeille ovat edelleen paikallaan, eikä valvonta olisi pahitteeksi - kuten on havaittu julkitulleiden väärinkäytösten pohjalta.  

Suurissa tutkimusprojekteissa voidaan hyödyntää monenlaisia menetelmiä, aloittaen in vitro -tekniikoista ja siirtyen eläinkokeiden kautta kokeisiin potilailla tai terveillä vapaaehtoisilla. Uuden lääkkeen kehittelyssä niin sanottua rottaporrasta ei voida välttää, mutta useissa tapauksissa eläinkokeiden käyttö perustuu lähinnä tutkimustraditioon. Jopa niinkin raadollisia syitä löytyy, että esimerkiksi jonkin taudin eläinkokeelliseen tutkimukseen erikoistunut laboratorio haluaa saada omille tutkijoilleen työtä ja rahoitusta projektin puitteissa, ja tarjoutuu siksi mukaan. Eläinkokeilla saatuja tuloksia halutaan edelleen vertailumateriaaliksi jopa suoraan ihmisistä saataville tuloksille.

Silloin kun projekti kestää vuosia ja eläinkokeet suorittava tutkimuslaitos on eri maassa kuin ihmistutkimukset tekevä laitos, on riski ettei koehenkilöille kerrota eläinkokeista mitään. Tämä on luonnollisesti väärin, sillä koehenkilö saattaa suostua tutkimukseen juuri siitä syystä, että haluaa korvata koe-eläinten käyttöä. Tutkimuksen rahoittajien ja eettisten toimikuntien olisi edellytettävä, että koehenkilöille kerrotaan kaikki, mikä saattaa vaikuttaa heidän haluunsa osallistua tutkimukseen.

Pakko testata

Oma lukunsa ovat lakisääteiset eläinkokeet, kuten lääkkeiden, torjunta-aineiden, kosmetiikan ym. kemikaalien turvallisuuden arviointi eli myrkyllisyystestaus. Samat eläinkokeet, jotka on aikaisimmillaan kehitetty jo vuosisadan alkupuoliskolla, ovat edelleen käytössä ilman että niiden tieteellistä arvoa ja luotettavuutta on missään vaiheessa määritelty.

Vaihtoehtojen kehittämiseen eläimillä tehtäville myrkyllisyystesteille on uhrattu paljon aikaa, rahaa ja resursseja. Syinä ovat - paitsi eläinsuojelujärjestöjen painostus - myös solutestien nopeus ja edullisuus. Tulokset ovat kuitenkin laihat: viranomaiset ovat hyväksyneet vain muutaman vaihtoehtoisen testin, ja useissa kokeissa ja koesarjoissa on saatu vähennettyä eläinmäärää ja eläinten kärsimystä. Syynä huonoon menestykseen on ennen kaikkea se, että vaihtoehtoisten testien  edellytetään antavan samoja tai parempia tuloksia kuin eläinkokeiden. Mittarina on jouduttu käyttämään vanhoja, epäluotettavia eläinkokeita, koska tietoa kemikaalien todellisesta vaikutuksesta ihmisiin ei yksinkertaisesti ole ollut saatavissa.  Tällöin eläinkokeiden virheet kertautuvat vaihtoehdoissa, mitä voisi kutsua vähintään epäreiluksi vaihtoehtojen kannalta.

Kemikaalitestien vaihtoehtoja etsittäessä järkevin tapa edetä olisi lähtemällä kokonaan uudelta pohjalta ja hylkäämällä vanhakantainen eläinkokeista lähtevä ajattelu. Olisi perustutkimuksen keinoin selvitettävä, mitkä piirteet ovat olennaisia kemikaalien myrkyllisyydessä ihmiselle, ja tältä pohjalta kehitettävä kokonaan uudet testit, joilla mitataan näitä olennaisia asioita. Ei siis niinkään pidä pyrkiä eläinkokeita korvaavien menetelmien, vaan eläinkokeita parempien uusien menetelmien  kehittämiseen. Koko järjestelmä olisi uudistettava toksikologiassa.

Valitettavasti tällaisella muutoksella on paljon vastavoimia. On ensinnäkin vanhakantaisten toksikologien koulukunta, joka vannoo eläinkokeiden nimeen, toisin kuin lisääntyvä in vitro -toksikologien joukko. Toiseksi ovat viranomaiset, jotka nojautuvat toimissaan vuosikymmenien käytäntöihin ja ovat hyvin hitaita muuttamaan niitä mm. vastuukysymysten takia.  Kolmantena, muttei välttämättä vähäisimpänä, tulee eläintesteillä elantonsa saava joukko, johon kuuluu suuria ja taloudellisesti vaikutusvaltaisia testauslaboratorioita. Ei pidä unohtaa, että eläinkokeisiin - eläimet, häkit, rehut, laboratoriolaitteisto - liittyvä suuri liiketoiminta tekee myös parhaansa, jotta eläinkokeet jatkuisivat entiseen malliin.

 

Kilpailu johtaa turhiin eläinkokeisiin

Eläinkokeiden tarve myrkyllisyystestauksessa on kyseenalainen muistakin syistä kuin tulosten luotettavuuden kannalta. Uusia kemikaaleja ja kemikaalivalmisteita tuotetaan kuin liukuhihnalta pelkästään markkinakilpailun takia, kysymättä niiden todellista tarvetta kuluttajien kannalta. Kemikaalit yhteisvaikutuksineen muodostavat suuren riskin kuluttajien terveydelle ja ympäristölle riippumatta siitä, millä menetelmillä ja miten perusteellisesti ne on testattu.

Kemikaaliyhtiöiden kilpailu aiheuttaa päällekkäistestausta. Eläinkokeiden tulokset ovat testauksen suorittaneen yrityksen omaisuutta, ja tietojen luovuttaminen eläinsuojelusyistä ei ole ollut pakollista. Eläinkokeiden turhaa toistamista on yritetty saada kuriin edellyttämällä yrityksiltä testitulosten jakamista ja harmonisoimalla testausvaatimuksia eri maiden kesken, mutta toistaiseksi keinot ovat olleet täysin riittämättömiä. Esimerkiksi Suomen viranomaiset vaativat lisää eläinkokeita tehtäväksi luonnonmukaisella hyttyskarkotteella, joka haluttaisiin saada myyntiin meillä. Valmiste on ollut jo vuosia käytössä useissa EU-maissa.

Torjunta-aineet, ruoan lisäaineet ja lääkkeet ovat perusteellisimmin testattavia; myös uudet rinnakkaisvalmisteet on testattava eläinkokein, vaikka vaikuttava aine tai tehoaine olisi sama kuin jo markkinoilla olevissa valmisteissa.  Rinnakkaislääkkeille riittäisi testaus kudosviljelymenetelmin ja vapaaehtoisten avulla. Rinnakkaisten torjunta-ainevalmisteiden kohdalla testausta eläinkokein ei pitäisi ainoastaan lopettaa, vaan olisi hillittävä itse valmisteiden kehittämistä, ellei siihen ole erityisiä syitä. Nyt uusi valmiste hyväksytään käyttöön turvallisuus- ja tehokkuustestien jälkeen, vaikkei sillä olisi mitään etuja vanhaan nähden.

Eläinkokeiden tarpeellisuutta korostettaessa viitataan yleensä lääketieteellisiin eläinkokeisiin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että suuri osa eläinkokeista tehdään kotieläintalouden, turkistarhauksen, riista- ja kalatalouden ja  eläintieteellisen tutkimuksen tarpeisiin. Edes lääketieteellisten eläinkokeiden välttämättömyys ei ole sellainen itsestäänselvyys kuin yleensä ajatellaan, ei edes vaihtoehtojen puuttuessa.

Lääkkeet eivät paranna nälkää

Eniten voimavaroja uhrataan hoitojen kehittämiseksi sellaisille sairauksille, joiden syntyyn ihmisen elintavoilla ja -ympäristöllä on suuri osuus, ja joiden ennaltaehkäisy ja lääkkeetön hoito olisivat usein mahdollisia. Lääkkeiden myyntilistojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen vatsahaava-, verenpaine-, sydäntauti-, masennus- ja kipulääkkeet.

Liike-elämä on ottamassa yhä vahvemmin jalansijaa yliopistoissa. Tutkijat ovat yhä useammin osakkaina tai jopa pääomistajina yrityksessä, joka hyödyntää tutkimuksen tuloksia. Kehitys ei ole pelkästään kielteinen, mutta on selvää, että tässä järjestelmässä tutkimuskohteita valitaan korkeiden tuotto-odotusten perusteella. Toisin sanoen tähdätään keksintöihin – lääkkeisiin, hoitomenetelmiin ja laitteisiin – joita saadaan mahdollisimman paljon kaupaksi maksukykyisille asiakkaille. Esimerkiksi laihdutuslääkkeet ovat kova sana hyvinvointimaiden markkinoilla.

Maailmanlaajuisesti  katsoen terveydenhuollon suurimmat ongelmat ovat aivan muualla kuin uusien lääkkeiden puutteessa. Enemmän kuin mitään tarvittaisiin sairauksien tehokasta ennaltaehkäisyä. Keinot olisivat jo olemassa, sillä sairauksien suurimpina syinä kehitysmaissa ovat aliravitsemus ja riittävän hygienian puute. Lisäksi on olemassa jo lääkkeet tärkeimpiin sairauksiin, mutta lääkkeiden jakelu köyhissä kehitysmaissa ei toimi. Terveysbisneksestä ei ole odotettavissa apua näihin ongelmiin, sillä sille lääkkeiden halpamyynti ja sairauksien ennaltaehkäisy – rokottamista ehkä lukuun ottamatta  – on tuottamatonta toimintaa.

Jos lääketieteellisen tutkimuksen todella halutaan auttavan ihmisiä, sen ei pidä antaa ajautua pelkästään markkinoiden mukaan. Tutkimus on yhteiskunnallisesti nähtävä yhteydessä terveydenhuoltoon ja sosiaalipolitiikkaan. Tutkimusrahoitus on rajallista: varsinkin eläinkokeisiin uhratut varat olisi suunnattava siten, että niistä koituu hyvinvointia mahdollisimman suurelle ja eniten apua tarvitsevalle joukolle. Jos samoihin tavoitteisiin on mahdollista päästä muilla kuin tutkimuksen keinoilla, on kyseltävä tutkimuksen mielekkyyttä. Näitä periaatteita ja muutoinkin hyvää tutkimusetiikkaa noudattamalla eläinkokeiden välttämisestä tulisi pian itsestäänselvyys. Valitettavasti näin ei vielä ole.

   Login